Kymmenes kuva

Kuva jota en ottanut kesällä 1979

Kuvassa auto ajaisi hiekkamontussa. Kuva olisi neliönmuotoinen ja rakeinen, siinä olisi pyöristetyt reunat. Auto olisi Fiat ja punainen niin kuin Fiatit 70-luvulla ovat. Punaista kuvassa olisi kaikki muukin, hiekka, metsä ja taivas, se johtuisi kuvien vedostustekniikasta tai muusta tekniikasta, harvemmin säilytyksestä, joskus siitäkin. Auto olisi keskellä kuvaa ja sen ympärillä olisi tyhjää. Se ei yllättäisi. Tottumattomat kuvaajat sijoittavat kohteensa kuvan keskelle. Tottumattomat jättävät reunoille paljon tyhjää. Jättivät. Enää tottumattomia ei ole. Nykyään kaikki tietävät säännöt. Lähes. 70-luvulla oli toisin. Ja niin edespäin.

Aloitetaan uudestaan. Auto on Fiat. 70-luvulla malleja on tasan kaksi, toisella on ilkeät silmät ja toisella kiltit. Tämä Fiat on kilttisilmäinen. Auton on ollut tarkoitus olla kuvan keskellä mutta kuvaajan sormi on ollut liian hidas ja auto on ehtinyt edetä hiukan, siirtyä keskeltä kohti reunaa, kohti nokkansa suuntaista reunaa mikä tarkoittaa virhettä klassisessa sommittelussa. Menosuuntaan olisi jätettävä tilaa, annettava kuvan hengittää, se on sääntö, kaikki tietävät sen, säännön rikkominen tuottaa sellaista mitä emme ole tottuneet katsomaan, kuvia joissa autot törmäilevät pienen maailmansa reunoihin.

Oikeastaan on väärin sanoa, että Fiat ajaa. Vain lapset sanovat niin. Sitten ne kasvavat pari kolme vuotta ja sanovat pienemmilleen, etteivät autot aja vaan autoilla ajetaan, pöljä. Siis autolla ajetaan hiekkamontussa. Liike on oikealta vasemmalle mikä hidastaa sitä hieman, mutta vain niillä jotka ovat tottuneet lukemaan vasemmalta oikealle. Kieli muuttaa ajattelua ja havaintoa, puhuttu ja kirjoitettu, sitäkin miten näemme kuvan. Auton ympärillä pöllyää hiekkaa, ollaanhan hiekkamontussa. Taustalla näkyy montun seinämä, se näyttää siltä että romahtaisi jos sitä pitkin yrittäisi kiivetä, ja kaukana ylhäällä kasvaa puita, mäntyjä, monttu on kuivalla kankaalla niin kuin hiekkamontut yleensä, niin kuin hiekka.

Siis mitä helvettiä, miksi pikkuauto ajaa hiekkamontussa? Se on ihan tavallinen auto (Fiat ja punainen ja kilttisilmäinen ja niin edespäin) eikä sen kyljessä ole lieskoja tai numeroa jotka kielisivät osallistumisesta romuralliin tai hiekkamontturalliin tai mihinkään muuhunkaan.

Otetaan suurennuslasi ja katsotaan tarkemmin. Nähdään että autoa ajaa nainen. Hän on nuori ja siropiirteinen mutta hän näyttää vihaiselta, hänen kulmansa ovat kurtussa. Tai ehkä hän on keskittynyt. Hän puristaa rattia molemmin käsin ja tuntuu katselevan ympärilleen kuin hakien apua, kuvassa hän katsoo vasemmalle. Hänen suunsa on auki, ehkä hän on sanomaisillaan jotain, vastaamaisillaan jollekin.

                             Joka on lapsi.

Lapsi on korkeintaan neljävuotias, hän istuu takapenkillä poikittain, luultavasti polvillaan sillä turvavyötä ei ole, ei takapenkillä, ei 70-luvulla, ja tuijottaa ulos ikkunasta. Hän tuijottaa suoraan kameraan jota ei ole, tuijottaa ulos kuvasta jota ei ole otettu. Tuijottaa minuun. Jos kuvilla olisi menneisyys, lapsi olisi esittänyt kysymyksen. Kuolemmeko me nyt, lapsi olisi kysynyt. Jos kuva vedostettaisiin suuremmaksi ja jos sen tarkkuus mitenkään riittäisi, lapsen silmistä näkyisi ymmärrys. Jos kuvilla olisi tulevaisuus, nainen vastaisi: tietenkään me emme kuole, höpönassu. Menisi muutama minuutti, kun he jo löytäisivät apua, hiekankuormaajat opastaisivat hänet reitille jota pääsisi pois montusta johon nainen on vahingossa ajanut ja edelleen sinne minne nainen ja lapsi olivat menossa, hakemaan isosiskoa kotiin kesäleiriltä. Mutta sitä ennen, tässä hetkessä, lapsi on tajunnut jotain merkittävää maailmasta. Että se on puutteellinen. Että vanhemmat ovat. Että äidit voivat valita väärän tien ja ajaa hiekkamonttuihin joista ei ehkä sittenkään pääse pois. Seuraavana yönä lapsi näkee ensimmäistä kertaa unen jonka muistaa. Unessa hän seisoo selin itseensä, kädet lanteilla kuin pieni aikuinen ja tuijottaa mäntyjen välistä hiekkamonttuun.

Create your website with WordPress.com
Aloitus
%d bloggaajaa tykkää tästä: